@neurotraveleu

BlogVideosHelsinki B&W

Ajamisen iloa ikävä

↓ The article begins below the above ad ↓

Autolla ajaminen oli jotain sellaista, jota tuli harrastettua niin työssä kuin vapaa-ajalla todella paljon ennen kuin lääkäri sen kielsi yli kolme vuotta sitten. Vaikkei olisi kieltänyt, en silti olisi uskaltanut ajaa, sen verran epätodelliset olotilat borrelioosiin on liittyneet.

Kenties nyt kun osa sen oireista on väistymään päin ainakin lääkityksen ajaksi, uskaltaisin ratin taakse taas istua. Mutta nyt esteenä taas tuo murskana oleva oikea jalka jolla edelleen myös täysi varauskielto kipsin lisäksi.

Kaipaan niitä hetkiä, kun työpäivän päätteeksi pystyi lähtemään extempore vaikkapa parinsadan kilometrin ajelulle, tai ihan vaan lähiseutuja kurvailemaan improvisoiden. Työajoista varsinkin pidemmistä nautin, ja useimmilla vapaa-ajan ajeluilla puolestaan ei edes ollut agendaa — kohteet tuli päätettyä lennossa harvase kerta.

Ajot toimivat terapiana päälle joka ei silloin edes tarvinnut terapiaa, toisin kuin nyt. Jonkinlainen mielenrauha oli saavutettavissa ratin takana, ja vaikka tuolloin tupakoivana myös röökitauot toivat oman lisän kesäöiden ajeluille, se varsinainen juttu oli silti se vapaus mennä mitä reittejä vaan, minne vaan.

Ajoympäristöistä mieleen on jääneet selkeästi rakkaimpina kolme aluetta. Lappi, erityisesti kesäisin mutta yhtä erityisesti myös lumisilla talvina. Pitkät suorat, tunturit, porot ja kaikki. Antaisin melkein mitä vaan mahdollisuudesta päästä Lappiin ajelemaan juuri nyt.

Kirkkonummi/Veikkola ja siitä muutamankymmenen kilometrin säde. Ihania mutkaisia, mäkisiä pikkuteitä, metsää, lätäköitä, peltoja, luontoa. Lukemattomia kertoja päädyin sinne ajeluillani, oli autossa seuraa tai ei.

Ja Helsingissä Eiranranta. Ihanat, kapeat väylät joita varsinkin kesähelteillä madellaan ikkunat auki hitaasti ja nauttien, toivoen ettei amatöörikuskit telo kun eivät pysty käsittämään tien ahtautta. Meri, veneet, Helsingin Jäätelötehtaan kioskit, Kaivopuisto, Carusel, Mattolaituri ja muut. Hernesaaren laitureilla pyörähdys ja helikopterikentän kyljestä Löylyn ohi taas takaisin.

Musiikki näillä reissuilla kuten kaikessa muussakin ajossa oleellisena lisäelementtinä. Ei koskaan teinimeiningillä (lue: auto pelkkää subbaria), mutta silti oikeissa tilanteissa juuri sopivan äänekkäänä. Mitään ei voi verrata esimerkiksi progetranceen pimeällä, kuivalla, valaisemattomalla tiellä tai Janis Jopliniin Helsingin kesäkaduilla.

Satojatuhansia kilometrejä ehdin lyhyen ajourani aikana ajella (en ajanut korttia 18-veenä niinkuin muut). Valtaosaa niistä on iso, iso ikävä.

Ehkä vielä joskus vähäsen, jos ei muuten niin käsiavusteisella ja suljetulla alueella. Sitä odotellessa olen vähitellen alkanut tottua myös pelkääjän paikalla istumiseen, vaikka se onkin täysin eri asia.

Kaikki suomenkieliset blogikirjoitukseni
Kaikki suomenkieliset podcast-jaksoni